Varusmiespalveluksen suoritin vuonna 2006. Lykkäsin mokomaa muutamalla vuodella opiskelujen vuoksi. Siviilipalvelus oli tuolloin myös potentiaalinen vaihtoehto, mutta valitsin kumminkin armeijan varmaankin siksi, että paitsi sukuni kaikki miehet olivat käyneet sen, halusin uteliaana ihmisenä myös kokea millaista se oikeasti on ja mitä hyötyä siitä olisi. Palveluksen halusin kesken jääneiden opiskelujen takia suorittaa mahdollisimman nopeasti alta pois. Peruskauden jälkeen sainkin puhuttua itselleni puolen vuoden pestin, joten intti sinällään ei ollut niin paha kuin olisin voinut kuvitella. Vaikka jo varusmiespalveluksen aikana minulla oli omat näkemykseni ja mielipiteeni armeijakoulua ja sen johtamisjärjestelmää kohtaan, ajatus reservinkieltäytymisestä ei syttynyt kuitenkaan vielä tuolloin, vaan lähinnä ihmettelin inttimeininkiä ja menin muiden mukana.
Palveluksen päätyttyä huomasin, että ainoa hyöty minkä sain palveluksesta oli kokonaisvaltainen elämänkokemus. Huomasin myös, että varusmiespalvelus ei ole kaikkia – tai ei ollut ainakaan minua varten. Pari vuotta palveluksen jälkeen sen yhden kertausharjoituksen aikana tajusin, että reservissä oleminen oli minulle yhtä tyhjän kanssa. Lyhyen mutta tehokkaan kertausharjoitusjakson jälkeen pohdin pitkään omaa varusmiespalveluskokemusta, asevelvollisuuden merkitystä yleisesti ja erityisesti sen suhdetta elämääni, ja ennen kaikkea omaa vakaumustani tarttua vielä aseeseen tai yleensäkin olla osana jonkinlaista sotaorganisaatiota tulevaisuudessa. Viimeisen herätyksen koin lomamatkalla Mustanmeren rannalla, kun ihmettelin miten hyvin tulin juttuun paikallisten ja muiden ulkomaalaisten ihmisten kanssa. Tajusin, että minullahan on ystäviä niin naapurimaissa kuin myös kauempanakin. Ajattelin, kuinka paha tilanne se olisi, jos joutuisin sotimaan ystäviäni vastaan, tai yleensäkin ampumaan ihmistä jota en edes tuntisi, mutta olisi kanssani täysin samanlaisessa pattitilanteessa vasten tahtoaan.
Lomalta kotiin päästyäni ei mennyt kauaa, kun tein täydennyspalvelushakemuksen ja marssin lomakkeen kanssa aluetoimistoon ilmoittautumaan itseni irti reservistä. Asia järjestyi sujuvasti, ja sain jopa pitää sotilaspassini muistona. Astuessani ulos toimistosta vastaan käveli upseeri, joka kysyi minulta “armeijaanko sitä pitäisi päästä?” Vastasin hänelle että “ei, vaan sieltä pois” ja jatkoin kävelyäni hymyillen.
Itse täydennyspalveluksen suoritin vuonna 2010. Tykkäsin kovasti Lapinjärven maalaismaisemasta, ja vaikka viikon aikana seassa olikin muutama puuduttava teoriatunti aiheista jotka olisi hyvin voinut lukea kotonakin, viisi päivää vierähti oikein rattoisasti. Erityisesti pidin hätäensiapukurssista, jonka koin todella hyödylliseksi. Myös kuntosalia, sählyä ym. vapaa-ajan aktiviteettejä oli mukavasti tarjolla jotka onneksi kompensoi sitä ”rangaistuksen” omaista tunnetta. Muita reservinkieltäytyjiä oli laidasta laitaan; nuorista ei-niin-nuoriin, miehistöstä vänrikkiin jne. Tuolloin jotkut olivat hakeutuneet täydennyspalvelukseen silkasta turhautumisesta kertausharjoituksia kohtaan. Vakaumuksen ja jonkinlaisen herätyksen vuoksi olleita itseni lisäksi oli muutama. Porukka oli positiivisella ja fiksulla asenteella mukana meiningissä, ryhmähenki oli mukavan leppoisa. Parasta oli, kun kaikkien kanssa tuli hyvin juttuun – taustasta riippumatta!
– Wilho M.