”Mitään uutta en tuon viikon aikana oppinut”

Tarinamme saa alkunsa vuodesta jolloin täytin 18 vuotta ja sain käskyn saapua kutsuntatilaisuuteen. Tuolloin jo vahvan ideologian, moraalisten ja eettisten näkemysten, omaavana henkilönä minulle oli aivan selvää että totaalikieltäytyminen olisi kohdallani ainoa oikea vaihtoehto asevelvollisuuden suorittamiseen, tai pikemminkin siitä kieltäytymiseen. Kuitenkin tuntui täysin absurdilta ajatukselta että minut tuomitaan vankilaan vakaumukseni takia. Tästä johtuen ujona, nuorena, poikana taivuin Suomen valtion asettamien kovien sanktioiden edessä ja ilmoittauduin siivilipalvelusmieheksi. Ensimmäinen erävoitto valtiolle.

Vuosia kului ja kaikin mahdollisin keinoin välttelin siviilipalvelusta. Opintojen avulla sainkin siirrettyä palveluksen alkamista aina 22:teen ikävuoteen saakka, kunnes en enää virallisia teitä pitkin pystynyt siirtämään palvelukseenastumisen ajankohtaa. Tällä aikajänteellä oli asenteeni ’pehmeentyneet’ ja tulin tulokseen jossa totesin 13:sta kuukauden siviilipalveluksen olevan kohtuuton aika verrattuna varusmiespalvelukseen. Olinhan kerennyt olemaan jo jonkin aikaa työelämässä enkä tahtonut jäädä kotioloihin pyörimään rahattomana joten ilmoitin suorittavani varusmiespalveluksen. Nopeasti pois alta ja se on ohi kuudessa kuukaudessa, otetaan vaikka kuntoiluna ja isona vitsinä. Toinen voitto Suomen valtiolle.

Vaihtamalla siviilipalveluksesta varusmiespalvelukseen sain hieman lisäaikaa. Kun sain päätöksen että tammikuussa 2005 olisi määrä minun astua palvelukseen Vekarajärvellä, tein valituksen pääesikuntaan, sillä koko ikäni pääkaupunkiseudulla asuneena en suostunut palveluspaikkaani ja vaadin että asepalvelukseni myös kuuluisi tapahtua pääkaupunkiseudulla. Sain uuden sijoituksen, tällä kertää Kaartin jääkärirykmenttiin Santahaminaan. Tammikuussa kun palvelukseni alkoi sain ensitöikseni kuulla että minusta tulisi Kaupunkitaistelija/sotilaspoliisi ja palvelusaikani olisi 9 kuukautta. Tämä ei minulle käynyt, olin tulossa suorittamaan asepalveluksen 6 kuukaudessa, mahdollisimman nopeasti pois alta ja lähtökohtaisesti en muutenkaan ollut kovinkaan halukas ottamaan osaa valtion tarjoamaan asevelvollisuuteen vakaumuksillisista syistä. Tein valituksen kompanian päällikölle vedoten saamaani opiskelupaikkaan teknillisessä korkeakoulussa jossa tarkoitukseni oli aloittaa opiskelut vielä saman vuoden syksyllä. Lupaa ei heltynyt sillä päällikön sanoin: ”koulutusta voi aina lykätä, armeijaa ei”. Olin hämilläni sillä olinhan jo onnistunut useamman vuoden lykkäämään asevelvollisuutta. Taas jälleen kerran voitto Valtiolle, nielin tappioni ja kuuliaisesti suoritin 9 kuukauden palvelukseni ja kotiuduin.

Kului jälleen vuosia. Elämäntilanteeni ajautui pisteeseen jossa koin olevani lopullisen tienpäässä jossa ei enää ollut mahdollisuutta kehittää itseään. En jäänyt tuleen makaamaan vaan rohkeasti tein ratkaisun ja lähdin hakemaan haasteita itse. Irtisanoin itseni vakituisestä hyvästä työsuhteesta ja lähdin kohti lapsuuden unelmaa hankkimaan käsityöläisen taitoa erikoispuusepäksi. Tässä ohessa tahdoin repiä alas myös kaikki muut kulissit mitä oli elämäni varrella rakentunut ja yksi näistä oli armeija. Otin matkan jälleen kerran, tällä kertaa viimeisen, bussilla Pasilan rauhanaseman aukiolta jossa tuolloin asuin, kohti Santahaminan porttia sillä tiesin komendantintoimiston siellä sijaitsevan. Kävin irtisanomassa itseni armeijasta. En tiennyt että armeijasta on mahdollista edes ”erota”, tein sen silti ja siinä onnistuin. Muistan kun palasin kotiin ja huomasin rauhanasemalla olevan Suomen lipun tangossa liehumassa. Selvitin asiaa ja sain selville liputuksen olevan Arndt Pekurisen muistolle. Olin ylpeä, olinhan juuri eronnut armeijasta ja vielä Pekurisen muistopäivänä, tästä mitään tietämättä. Mikä symbolinen hetki. Tämä tapahtui vuonna 2008. Tästä alkoi seuraava vaihe ja seitsemän vuoden taistelu siviilipalveluskeskuksen kanssa.

Lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja ylläettäen aloin saamaan postia vuosittain Lapinjärven siviilipalveluskeskukselta koskien täydennyspalveluksen alkamista. Vaikka olin ”eronnut” armeijasta, ei minua ollutkaan irtisanottu vaan siirretty siviilipalvelusmieheksi. Tämä tuli minulle yllätyksenä, eihän armeijasta voinutkaan näköjään erota. Opiskeluni vuoksi ilmoitin että en ole kykyneväinen tulemaan koulutusjaksolle Lapinjärvelle sillä tahdoin paneutua asiaan mitä olin opiskelemassa. Valmistuin aikanaan, muutin ja asetuin Turkuun jossa aloin harjoittamaan hankkimaani käsityöläisen taitoa. Tässä vaiheessa en enää opiskeluiden takia voinut täydennyspalveluksesta kieltäytyä joten aloin ravaamaan vuosittain lääkärissä hakemassa todistusta että en ole nyt siinä kunnossa että olisin kykeneväinen osallistumaan siviilipalveluskeskuksen tarjoamaan kurssitukseen. Tämä oli valhetta, tein fyysistä työtä ja koin voivani erittäin hyvin myös sielultani ja sen myös kerroin lääkäreille avoimesti. Kerroin myös rehellisesti että miksi terve nuori mies tarvitsee sairaslomaa ja he ymmärsivät minua erittäin hyvin.

Sain sairaslomaa täydennyspalveluksen ajankohdiksi. Olin yksityisyrittäjä eikä tullut kuuloonkaan että olisin jättänyt työni viikoksi. Tiedän vallan hyvin että olisin voinut vedota kohtuuttomiin tulonmenetyksiin ja hakea tällä lykkäystä täydennyspalveluksesta. En kuitenkaan sitä tehnyt, sillä koin kuitenkin olevani jäävi kirjoittamaan itse itselleni paperia aiheeseen liittyen mihin en ollut edes alunperin mitenkään liittynyt vaan minut oli kansalaisena tähän älyttömyyteen pakotettu.

Muutaman vuoden kuluessa yksityisyrittäjyys kuihtui kasaan ja sattuman kautta palasin takaisin vanhaan työhöni. Lapinjärveltä sinnikkäästi edelleen pommitettiin minua ja sain silloisen esimieheni kirjoittamaan todistuksen, muitta mukisematta, että minua tarvitaan työssäni enkä tämän johdosta pysty osallistumaan täydennyspalvelukseen.

Tuli vuosi 2014 ja jälleen kerran kesän tienoilla sain kirjatun kirjeen Lapinjärveltä. Mittani alkoi olemaan täysi ja tein päätöksen olla hakematta kirjetta postista. Kevät talvella 2015 kun olin ajelemassa töistä kotiin tuli vastaani poliisiauto joka välittömästi kääntyi perääni ja heti tiesin että he haluavat minusta jotain. Poliisit pysäyttivät minut ja rutiininomaisen henkilöselvityksen jälkeen paljastui että Lapinjärven siviilipalveluskeskus oli tehnyt minusta etsintäkuulutuksen ja minut tavattaessa on saatettava tiedoksi palvelusmääräys täydennyspalveluksesta. Olin joutunut kilpiskannerin uhriksi. Olin pöyristynyt ja koin itseni nöyryytetykseksi ihmisten töllistellessä kadun varressa minun ja poliisin välistä asian selvittelyä. Miksi minut etsintäkuulutettiin heti yhden kirjeen jättämättä hakemisesta. Mitä jos olisin ollut matkoilla tuona aikana?

Poliisilaitoksella jopa minut kiinni napannut konstaapeli ihmetteli tilannetta että ”on se kumma kun armeijan käynyttä miestä tällä tavoin kiusataan”. En kuitenkaan asiasta hermostunut sillä olinhan vakituisessa työsuhteessa ja varmasti taas saisin esimieheltäni nimen paperiin jossa todettaisiin minua tarvittavan enemmän töissä kuin Lapinjärvellä. Pöyristyksekseni esimieheni ”ei nähnyt mitään syytä miksen sitä nyt suorittaisi” sillä ”tämähän on ilmeisesti jokavuotinen rumba ja parempi suorittaa se nyt pois”. Ensimmäistä kertaa elämässäni ei myötötuntoa herunut. Kävin jopa esimieheni esimieheltä pyytämässä nimeä paperiin mutta ei, sama toteamus, ”parempi nyt suorittaa tämä pois”. Eniten tässä tilanteessa raivostutti se että toimin tällä hetkellä valtiollisissa tehtävissa ja töissäni kaikki kollegat ovat vapautettuja reservinkertausharjoituksista sillä mahdollisen konfliktitilaanteen syttyessä palvelus paikkani olisi tämä kyseinen työ missä työskentelen. Jopa muutama kollega asiaa ihmetteli että on se kumma etteivät allekirjoitusta suostuneet paperiin vetämään. Ei auttanut muuta kuin lähteä Lapinjärvelle. Hetken aikaa kävi mielessäni että olisin jättänyt osallistumasta koko koulutusjaksoon sakkorangaistuksen uhalla, mutta aloin olla tässä pisteessa lopen väsynyt tähän vuosia jatkuneeseen rumbaan.

Taas voitto, vaiko tällä kertaa tappio, Suomen valtiolle.

Itse Lapinjärven täydennyspalveluksesta jäi hieman sekava tunnelma. Ensinnäkin olin aivan täysin pimennossa mitä tuo viikko tulee sisällään pitämään. En saanut muuta kuin litteran seka ajan ja paikan mihin ilmoittautua. Viikon aikana sain kuulla luentoja pasifismista, Lähi-idän kulttuurista ja konflikteista, Aseistakieltäyjäliiton toiminnasta (tuskin olisin muuten liittynyt AKL:n jäseneksi) sekä pääsin tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä ja vaihtamaan ajatuksia heidän kanssa. Siinä missä hyvää niin huonoakin, viidestä päivästä kolme tuntui jokseenkin turhauttavalta kuunnella luentoja peruskansalaistaidoista. Pitivätkö he minua tyhmänä vai oliko tämä pakolla tuotettua sisältöä tuoksi viideksi päiväksi, epäilen jälkimmäistä. Sinänsä mitään uutta en tuon viikon aikana oppinut, mutta sentään paikka paikoin luentosalissa kiivasta keskustelua kumpusi.

Näin jälkikäteen ajatellen olisiko ollut parempi vain totaalikieltäytyä tästä rumbasta, ehkä, mutta se on aivan päivän selvää että armeijan sijasta olisin siviilipalvelukseen mennyt jos olisin tiennyt mihin joudun. Siviilipalveluksen suorittaessa olisin sentään voinut olla jollain tasolla hyödyksi tälle yhteiskunnalle. Sen sijaan tervettä, fiksua miestä, kovimmassa työiässä, portilla seisottaessa ja olematonta vartioidessa, pikkusieluisia ihmisiä pokkuroidessa, tuli tämän suoraselkäisen kansalaisen potentiaali heitettyä aivan hukkaan. Sainpa jopa kuulla itse silloisen tasavallan presidentin, Tarja Halosen, hattuilua. Olin päävartiossa ja seisomassa presidentinlinnalla kuumana kesäpäivänä paksuissa harmaissa, epämukavan tukalissa sarkavaatteissa. Sattuipa sitten itse presidentti tallustelemaan kauppatorin halki kahden henkivartijan kanssa. Iski varusmieheen paniikki, tässähän pitää mahdollisesti tehdä ilmoitus itse presidentille ja kuinka ollakkaan, tahtoi tämä tällä kertaa kuulla ilmoitukseni. Jännityksestä kankeana sain kuin sainkin protokollan vedettyä läpi vain kuullakseni, naamani edessä jäätelöä lipittelevältä presidentiltämme, että ”Maistuis vavmaan sullekkin…”

Ja tämä tarina on tosi.

-Joonas